Kaikenlaista tulee luettua ajankulukseen ja arviointikappaleina. Tässä sulassa sovussa sarjakuvaa, runoutta ja jännittäviä jättihämäkkejä. Ainakin osasta tällä kertaa esittelyssä olevista kirjoista ja lehdistä, teen myöhemmin seikkaperäisemmän arvostelun, mutta tässä jonkinlaisia ensivaikutelmia, päällimäisiä fiiliksiä yms. pinkasta mitä viimeaikoina tullut luettua.
P. A. Mannisen kootut Olen kuvakone (julk. Lempo Kustannus 2014)
Olen tämän aiemmin tässäkin blogissa todennut ja sanon taas kerran. P. A. Manninen on mielestäni nero. Ja kaiken lisäksi aliarvostettu sellainen. Todennäköisesti suurin osa suomalaisista tai jopa Suomessa käyneistä on nähnyt P. A. Mannisen kädenjälkiä ja aivoituksia ristikoissa, kuvituskuvissa yms. lukuisissa lehdissä, mutta silti aniharva tunnistaa edes P. A. Mannisen nimen, saatika että osaisi yhdistää nimen ja kädenjäljen toisiinsa. Tämä on mielestäni yksinkertaisesti huutava vääryys. Omalta osaltani olen muuttamassa tilannetta tuomalla P. A. Mannisen nimeä ja töitä esille blogissani ja mm. arvioteksteilläni muualla.
Tässä vaiheessa kenellekään ei varmasti tule yllätyksenä, kun totean että mielestäni P. A. Mannisen uusin sarjakuva-albumi Olen kuvakone on parhainta parhautta. Samojen kansien sisään on koottu erinäisissä lehdissä aiemmin julkaistuja tarinoita minkä käsikirjoittajina on ollut joku muu kuin Manninen itse. Käsikirjoituskaartista löytyy muualta tuttuja nimiä mm. Johanna Sinisalo, Petri Hiltunen, Toni Jerrman, Aura Ijäs, Jyrki Linnankivi (tunnettu 69 Eyesin laulajana) ja Kivi Larmola. Piirrosjälki on mukavan vaihtelevaa ja erilaista tarinasta toiseen riippuen tarinan tyylistä ja genrestä. Jokaisen sarjakuvan kyllä tunnistaa Mannisen kädenjäljeksi eli vallan persoonallinen ote näkyy tarinasta toiseen, vaikka muoto vaihteleekin.
Tarinoissa tapahtuu kaikenlaista jännää, outoa, kivaa, rujoa ja vaikka mitä, joka on hyvin tyypillistä P. A. Mannisen tuotannolle. Jokaisen sarjakuvan äärellä saa hykerrellen jännittää ja odottaa mitä ihanan sekopäistä ja kummaa seuraavaksi tapahtuu. Kuvista löytyy useimmiten vaikka mitä ja useammankin luku- ja katsomiskokemuksen jälkeen voi bongata uusia jänniä yksityiskohtia. Genreiltään tarinat ovat mukavan laajalla skaalalla valittuja, sillä mukana on draamaa, splatter punkkia, gorea, söpö(hk)öä hassuttelua, kauhua, sci-fiä, ja tietenkin outoa ja kummaa.
Kirjan loppuosassa on Kommenttiraita -osuus missä P. A. Manninen kertoo kokoelmaan valikoitujen teosten tekemisestä ja siitä missä ja miten ne on aiemmin julkaistu. Osuuden lukemalla saa tietää esim. kaikenmaailman kommelluksista mitä sarjakuville on tapahtunut julkaisijalle lähettämisen jälkeen.
Jos haluat ostaa sarjakuva-albumin missä on monenlaista meininkiä ja tukea samalla suomalaisen sarjakuvan tekemistä ja julkaisemista, osta Olen kuvakone. Voin suositella erityisesti kaikille oudon diggareille, mutta uskon tämän aukeavan hyvin monenlaisille immeisille, ja miksei myös eläimille ja kaikenlaisille avaruusolennoillekin.
Sarjari #91 The Beatles -teemanumero (Tampereen Sarjakuvaseura ry. 2014)
Sarjaria on mukava lukea, sillä jokainen numero on koottu aina jonkin teeman alle ja mukana on hyvin erilaisia tekijöitä ja tarinoita. Jostain syystä pidin Beatlesia teemana hieman kuluneena ja valjuna, mutta luettuani lehden kannesta kanteen, voin todeta olleeni väärässä. Aiheesta on saatu hyvinkin monenlaisia rykäyksiä irti. Kansikuvana on Jouko Ruokosenmäen ja Jaana Suorsan yhdessä taiteilema Kiiltokuvapojat, jossa Beatlesit ovat kiiltokuvaenkeleinä. Johanna Sinisalon ja Hannu Mänttärin Tiskivuoro jatkaa hauskasti numeron teemaa dialogilla, jossa ollaan syvällä Beatlesien lyriikan äärellä. Seuraavana lukijalle tarjoillaan Otso Höglundin näkemys Revolverista. Hämmentävää, outoa, kummaa ja tragikoomista. Miisa Lopperin Beetles on ihanan surrealistinen, leikkimielinen, jännä, hauska ja kauhun suuntaankin mielestäni omaperäisesti kurottava. Erittäin toimiva sarjakuva, jonka äärelle palaa ihastelemaan ja hämmästelemään useamman kerran. P. A. Mannisen Kapteeni Kuolio seikkailee: Aaveratsastajat on neljän sivun mittainen pläjäys, jossa ollaan vallan mystisissä ulottuvuuksissa. Jännää, hassua, hupsua, ja ältsin nastan kivaa. Tykkään paljon. Aura Ijäksen Vanhaa musiikkia on todella monella tavalla hauska ja omaperäinen. Dinot biitlemusan äärellä, hih! Nalle Virolainen onnistuu yhden sivun aikana "Uutta" pukkaa -sarjiksellaan hyvin tuomaan esille joittenkin vannoutuneimpien Beatles-keräilijöitten fanaattisuuden hämmentävyyden. Läjä Äijälän London 1965 on kalmankatkuinen, rujo, raju ja rakastettavan outo, eli taattua Läjä-laatua. UGH! Sarjarin päättää Hannele Kivilahden ja P. A. Mannisen yhteinen Nostalgiaa, joka on mielestäni todella kaunis, herkkä ja hyvä lopetus Sarjarin Beatles-teemaiselle numerolle.
Teemu Helle:
Onnen maa (julk. Robustos 2014)
Robustos on mielenkiintoinen, omaperäinen, pieni mutta sisukas ja hyvän asenteen omaava yleiskustantamo, jonka toimesta on ilmestynyt mm. kuvakirja metsän eläinten bändikisasta, pinkka omaperäistä sarjakuvaa, fantasiakirjallisuutta, rajatiedon perussanasto, pamfletteja, romaaneja, novelleja ja monenlaista runoutta. Teemu Helteen Onnen maa ilmestyi keväällä 2014 ja sisältää omaperäistä ja omaäänistä runoutta, joka on kokeilevaa ja leikittelevää mutta tarvittaessa perinteisessä muodossakin pitäytyvää. Runot etenevät ainakin ajoittain näennäisesti muoto edellä sisältäen randomeja toteamuksia ja kohtauksia. Mutta pinnan alla ainakin olin löytävinäni vallan paljon sisältöä ja jopa kantaaottavuutta. Tykkäsin siitä, että runot vaelsivat korkean ja matalan välillä, kulkivat roisin ja kuivan asiallisen välillä, ja kokonaisuutena runoista jäi mieleen elämänmakuisuus ja ajoittainen ilmiselvän tarkoituksellinen rosous. Kirja, joka herättää ajattelemaan.
Jukka Nieminen: Jättihämähäkit (omak. 2013)
Julkaisen myöhemmin Jukka Niemisen Jättihämähäkit kirjasta pitemmän arvion, mutta jaan jo nyt joitain ajatuksiani kirjasta jonkinlaisina ensivaikutelmina. Tykkäsin Niemisen edellisestä pulpkirjasta Zombievyöhykkeestä. En sen takia että se olisi erityisen hyvä, vaan paremminkin siksi että se on rakastettavan huono. Jättihämähäkeissä on mielenkiintoinen idea, sillä etenkään suomeksi ei ole jättihämähäkkien invaasioista turhan paljon kirjoitettu. Nieminen on siis löytänyt taas itselleen genren mitä ei kirjallisuudessa Suomessa ole aiemmin romaanimitassa tehty. Ajatus jättihämähäkeistä valtaamassa maailmankaikkeutta on niin ihanan urpo, että huonon huumorin ja roskakirjallisuuden suurena ystävänä en voi muuta kuin digata ideasta. Tykkään myös kannesta, joka edustaa kunnon pulppityyliä: ruma, rujo, raaka ja jännällä tapaa kiva. Ja sisältö on myös kansien mukainen eli rujo, raaka ja ajoittain jännä. Pakko kyllä rehellisyyden nimissä myöntää, että kirjassa on kamalasti kirjoitusvirheitä, epäloogisia lauseita, virkkeitä, kohtauksia ja jopa täysin päättömiä kappaleita ja lukuja. Kirja huutaa oikolukua ja uudelleenkirjoittamista monilta osin. Onneksi mukana on myös kelvollisia kohtauksia, mielenkiintoisia ideoita ja aidostikin jännittäviä kohtia. Mielestäni kirja olisi myös toiminut paremmin puolet lyhyempänä, nyt kun mukana oli turhan paljon toistoa ja tyhjäkäyntiä. Joka tapauksessa kioskikirjallisuuden ja ennen kaikkea huonon kauhun ystäville tämä on aarreaitta. Muille tätä en voi suositella ja kioskikirjallisuusdiggareillekin vain omalla vastuulla. Teitä on varoitettu.
Immu Suominen:
Myrkyllistä jätettä (omak. 2013)
Tykkäsin kovasti Immu Suomisen toisesta kirjasta, jonka jälkeen luin ensimmäisen kirjan
ja rakastuin siihen täysin palkein. Ihanan rumaa ja elämänmakuista. Kirja, jonka äärellä itkin ja nauroin, välillä samaan aikaankin. Odotukseni olivat siis valtavan korkealla kolmatta kirjaa odotellessani ja ymmärrettävästi petyin. Meni oma aikansa, että pystyin lukemaan ja tutkailemaan kirjaa ihan vain kirjana ilman että peilaisin teosta ennakko-odotuksiini. Tykkään tämänkin kirjan hiomattomuudesta, ruman karhean kauniista hetkistä, runojen outoudesta ja vastakarvaisuudesta. Tykkään myös siitä että kirja on konstailematon, omalaatuinen ja ehdottomasti tekijänsä näköinen. Koen kuitenkin kirjan olevan kokonaisuutena ärsyttävän hajanainen ja tason heittelevän turhan paljon runosta toiseen. Huono tämä ei missään nimessä ole ja onnistuu herättämään ajatuksia ja tunteita typerimmilläänkin. Ehdottomasti parhaimmillaan luettuna matkalla tai muutoin selailukokemuksena. Odotan mielenkiinnolla neljättä teosta.
Markku Into:
Blues One (julk. Sammakko 2013)
Markku Innon Blues Oneen tarttuminen oli minulle hetken mielijohde kirjastossa ja silloinkin puolipiloillaan tehty herätelaina. Olin lukenut monia arvioita ja päätynyt arvioitten pohjalta arvelemaan teoksen olevan hajanainen, hölmö ja sisällöltään vajaa. Kun tartuin Blues Oneen, huomasin ahmivani sitä sivu sivun perään ja lukevani sitä paikallisbussissa ja jonotustilanteissa. Kirja on puettu bluestarinoitten ja beatrunouden muotoon, rytmiin, sykkeeseen ja ennen kaikkea tunnelmaan ja henkeen. Mutta kun kirjaa lukee ajatuksella ja tunteella, näkee muodon taakse ja huomaa kirjassa olevan käsittämättömän paljon ajatuksia, sisältöä, kapinaa, elämän hajuja ja silkkaa hulluutta. Ymmärrän jos joku vihaa tällaista, mutta minä menetin sydämeni Blues Onelle, vaikken olekaan mikään edes näennäisen tajunnanvirran ystävä. Mutta tajunnanvirta missä on elettyä elämää, kokemuksia, ajatuksia ja halua herättää ajattelemaan, on sellaista mistä sieluni herää uuteen kukoistukseen, ja Blues One on nimenomaan sielun ja mielen polttoainetta. Ei tämä mikään hienohelmojen kirja ole, mutta mahtavaa runollista psykoterapiaa, sillä kirja herätti minussa hyvällä tapaa kipeitä muistoja ja sai minut itkemään syvältä kumpuavaa puhdistavaa itkua, joka muuttui hersyväksi nauruksi, onneksi ja hyväksi oloksi. Olen onnellinen siitä, että uskalsin tarttua Blues Oneen, avata kannet, lukea, kokea, tuntea ja syttyä liekkeihin. Kiitoksia Blues One, kiitoksia Markku Into, kiitoksia Sammakko, kiitoksia blues!
Mauri Tuure:
Parabellum (julk. Sotakirjasto 2012)
Sarjakuvassa on hyvä perusidea: kertoa kahta tarinaa kahdella eri aikatasolla, tarina vanhuksen ja hänen aiemmin hoivaamansa nyt aikuisen välisestä vuorovaikututuksesta ja tarina vanhuksen menneisyydestä. Valitettavasti dialogi on välillä epäuskottavaa ja tökeröä, ja muutenkin sarjakuvassa on teknisiä puutteita. Lisäksi koko homma tasapainottelee vakavan sarjakuvaromaanin ja korkeajännitysmäisen roskaviihteen välillä kera hölmön huumorin ja ajoittaisten mustavalkoisten ja päättömienkin asetelmien. Kaikista puutteistaan huolimatta homma pysyy riittävästi hanskassa ja albumin jaksaa lukea alusta loppuun ja hieman palata myöhemmin selailemaankin. Mielenkiintoiseksi omalta osaltaan tarinan tekee siihen ympätyt etsivätarinahenkiset kohtaukset. Ei mikään loistava muttei huonokaan, ihan jees ja toimii ehkä parhaiten sotatarinoitten, pulpdekkarien, Korkeajännityksen ja muun kioskisarjakuvan ystäville. Veikkaisin, että voisi olla aika toimiva matkaluettavana tai sadepäivän viihteeksi.
Seuraavassa blogitestissäni toinen läjä luettuja kirjoja enemmän tai vähemmän pika-arvioituina/esiteltyinä/tms. Sen jälkeen tarkoitus julkaista tarkempia arvioita mm. Jukka Niemisen ja Immu Suomisen kirjoista ja kirjailijahaastatteluita. Niin, ja tietenkin kertoilen tilannekuvia Ekf 2014-tapahtumasta jaTampere Kuplii -festarista. Ja kun kerran on kyse kirjailija- ja kirjallisuusblogista, kerron myös varmaan jotain kuulumisia kirjoittajana.
Erittäin kaunista kevättä toivoen ja toivottaen,
Krisse Chrissie Heart Sydän,
kirjailija, muusikko, taiteilija, kokija, eläjä, kokeilija, lukijäiriöinen, add ja muuten vain monipuolinen tyyppi ;-)
