Todellisuuden ja fiktion yllättävät yhtäläisyydet

Olipa kerran tarina... ja sitten se tapahtui todellisuudessakin?

Ajatus splatter-gore-tarinasta sijoitettuna jouluaikaan sattui huvittamaan meikäläistä vuosikausia, joten vihdoin keskiviikkona 11.12.2013 aloitin kirjoittamamaan vihkoon (usein kirjoitan tarinoita ensin vihkoihin ja sitten vasta koneelle) totaalisesti roskakulttuuria edustavaa kirjaa. Täysin hatusta repäistyssä fiktiivisessä tarinassa elämän urakalla kolhima mies lopullisesti katkeroituu itsenäisyyspäivän mellakan jälkeisten tapahtumien jälkeen (saa fudut duunista, tyttöystävä jättää, vuokrakämppä irtisanotaan) ja päättää kostaa kirveen kanssa ihmisille, joita pitää syynä kurjaan tilanteeseensa. Kun meikäläinen oli kirjoittamisprosessissani päässyt siihen pisteeseen, että lyhyessä ajassa oli syntynyt jo reilut kuusitoista sivua, bongaan kirjoitustauollani uutisen tyypistä joka oli kettuuntunut naapurin pitkään kestäneestä tienrakentamisurakasta ja mennyt huitomaan naapuria kirveen kanssa.

Tästä todellisuuden ja fiktion välisestä jännästä kohtaamisesta tuli mieleen parin vuoden takainen tilanne missä kuvasimme kaveriporukalla nollabudjetin lyhytelokuvaa missä yhdellä hahmoilla on samat välineet (mm. vasara) käytössä kuin eräällä ryöstäjällä, joka kuvausiltana viereisessä kaupunginosassa ryösti vastaavilla välineillä kaupan. 

Sattumaahan tämä kaikki on, uskon ma, mutta kun sanotaan että taide heijastaa todellisuutta ja joskus toisin päinkin, niin sitä joskus pysähtyy syystäkin miettimään mitä kaikkea sitä taiteessaan tekee. En tietenkään ajattele, että kun kuvaan tai kirjoitan jotain, se synnyttää suoriltaan tapahtumia todellisuuteen, mutta koen, että taiteentekijälläkin on taiteestaan jonkinlainen vastuu, jos ei nyt lakiin kirjoitettu niin ainakin moraalinen vastuu. 

Totta kai tappajat tappavat vaikka kaikki taide olisi pasifistista, mutta on myös totta että jotkut kilipäät saattavat saada jostain elokuvasta tai kirjasta turhan paljon inspiraatiota tai jonkinlaisen lopullisen kannustuksen ryhtyä murhapuuhiin. Ja eihän se syy niistä murhista ole kirjailijan tai elokuvantekijän, mutta minut tämä kaikki ainakin sa pohtimaan sitä mitä ja miten sitä teksteihinsä ja hämäriin pienelokuviinsa laittaa.  

Tästä kaikesta edellämainitusta johtuen minun olisi vaikea kuvitella että filmaisin tai kirjoittaisin sellaisella sävyllä missä väkivaltaa yksisilmäisesti ihannoidaan, sillä minä en kannata väkivaltaa. Tiedän kuitenkin sen, että joskus käsitelläkseen väkivaltaa ja ikäviä tilanteita, pitää kuvata myös väkivallan tekoja, jota väkivalta tekojen mekanismit tulisivat näkyviksi ja toisaalta joskus on yksinkertaisesti ihan vain vapauttavaa ja terapeuttista kirjoittaa fiktiota missä sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, myös niitä murhia, niin jaksaa toteuttaa elämässään todellisissa tilanteissa pasifismia ja kulkea rauhan tietä jatkossakin.

Rauhallista ja väkivallatonta joulua toivottaen,

Krisse Chrissie Heart Sydän